Hyvät Lauritsalan ystävät!
Paras kirja, jonka olen viimeksi kuluneen vuoden aikana lukenut, on Lauritsalan poikien muistelmateos Haitanneeko tuo mittää. Kirjan aikaansaaminen sinänsä on jo mahtava kulttuuriteko ja se, että kirjoittajat ovat tavallisia Lauritsalan poikia, on erityisen arvokasta. Kerronta on herttaista ja loistava kuvitus herättää myönteisiä tunnekuohuja. Kirjassa kaikki on minulle erittäin tuttua.
Aika kultaa muistot, ja ikävuodet lisäävät kiinnosta omiin juuriin. Lauritsalalla on hellä paikka sydämessäni. Aina sanan Lauritsala kuullessani syntyy mielikuva turvallisuudesta, lämmöstä ja ystävällisyydestä. Olenhan saanut viettää täällä onnellisen ja turvallisen lapsuuden. Lämpö taas liittyy aina aurinkoisiin lapsuuden kesiin Pappilanniemen uimalaitoksella, ja ystävällisyyden mielikuvaa rakentavat sukulaiset, ystävät, tuttavat ja eteläkarjalainen kansanluonne. Täällä voi ryhtyä juttusille tuntemattoman kanssa linja-autopysäkillä ilman että leimataan hulluksi tai humalaiseksi. Mikään paha ei nouse päällimmäiseksi, ja ystävien kuolemakin on lientynyt vuosien varrella helläksi kaipaukseksi.
Olen joskus leikitellyt ajatuksella paikannimien kauneuskilpailusta. Kruunaisin tietenkin missiksi Lauritsalan. Se on kauniin kuuloinen ja hyvän näköinen. Sen suloisuutta korostaa au-diftongi. Vokaalien yhdistelmäthän tekevät kielestä kaunista. Suomen kielen kauneimmaksi sanaksi on äänestetty äiti. Nimen kauneus ei tietenkään synny pelkistä ulkoisista tekijöistä vaan myös sisällöstä eli siitä, millaisia mielenliikkeitä sana itse kussakin herättää.
Minulle Lauritsala on aivan ylivertainen. Se on synnyin- ja koulukauppalani ja täällä olen elänyt elämäni herkimmän ajan. Synnyin talvi- ja jatkosodan välissä vuonna 1940 Kaukaan tehtaan sairaalassa ja olen vuonna 1953 perustetun Lauritsalan yhteiskoulun ensimmäisiä ylioppilaita.
Perintöprinsessojen paikkaa sanojen kauneuskilpailussa tavoittelisivat sitten Helsinki ja Savitaipale. Helsinki on missiainesta monella tapaa. Siellä olen asunut suurimman osan elämästäni, opiskellut, perustanut perheen ja tehnyt elämänurani hyvässä Yleisradiossa. Savitaipale taas oli 50-luvun kesämökkipaikkakuntamme ja siihen liittyy paljon kaunista.
Ihmisen kotiseutu mielletään yleensä niin, että se on sama kuin hänen synnyinseutunsa.
Tässä yhteydessä voisimme kuitenkin hiukan muuttaa ja laajentaa tätä tulkintaa niin, että ihmisen kotiseutu on se, missä hänen kotinsa kulloinkin on. Ennen vanhaan synnyttiin, elettiin ja kuoltiin samalla paikkakunnalla, jopa samalla kylällä. Toki muuttajiakin on aina ollut. On menty valtamertenkin taa. Tuntuu kuitenkin siltä, että nykyisin asuinpaikkaa vaihdetaan useammin kuin ennen. Minulle Helsinki on elämäni toinen asuinkotikunta, mutta esimerkiksi poikani, paljasjalkainen helsinkiläinen, on ehtinyt asua ja työskennellä jo viidessä maassa ja kahdessa maanosassa. Meille junan tuomille helsinkiläisille ehtii elämän aikana kertyä useitakin kotikyliä. Minulle oman kodin liesi on loimunnut puolen vuosisadan aikana Töölössä, Vallilassa, Kulosaaressa, Lauttasaaressa, Myllypurossa, Vuosaaressa ja nykyisin Vartiokylässä. Siellä Puotilan kartanon entisillä pelloilla olen viihtynyt pisimpään kuin missään muualla koskaan.
Monelle muuttajalle uusi kotiseutu tulee yhtä rakkaaksi kuin entinen. Ihminen juurtuu sinne, minne hän rakentaa kotinsa, missä tekee työnsä ja missä hänen läheisensä ja ystävänsä ovat. Itse en voi enää kuvitella muuttavani takaisin synnyinseudulleni, vaikka se kuinka rakkaalta tuntuu. Kaksikymmentä vuotta Lauritsalassa ja viisikymmentä vuotta Helsingissä ovat tehneet sen, että Lauritsala säilyy hautaan asti kauniina kuvajaisena muistin sopukoissa, ja sinne joutuvat jäämään lapsuuden leikit ja maisemat mieltä lämmittämään.
Arvi Lind Lauritsalan kartanolla 19.8.2011
lauritsalaseura.com 